On viime hetki tallentaa posetiivareiden elämäntarinoita

Kiertävien posetiivareiden kultakausi päättyi lähes sata vuotta sitten. Ammattikuntaa Suomessakin hallinneista italialaisista suuri osa palasi kotimaahansa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Suomeen jääneet yleensä vaihtoivat ammattia posetiivin menettäessä hohtoaan gramofonien ja radioiden yleistyessä. Ammattikunta suomalaistui maailmansotien välillä, ja viimeiset sinnikkäät kiersivät 1950-luvulle saakka.

Posetiivi oli kirjaimellisesti kansankulttuuria

Nykyään on vaikea enää ymmärtää miten kiertävä posetiivari oli tärkeä osa aikansa kansankulttuuria. Sadan vuoden takaisessa maaseutuvaltaisessa Suomessa arki oli työtä ja puurtamista. Sen katkaisivat vain harvat juhlahetket. Yksi niistä oli posetiivarin saapuminen pihaan tai kylään. Ensimmäisenä soittajan ympärille karkasivat kakarat, vallankin jos posetiivarilla oli mukanaan pieni apina. Palkeet puhalsivat soittokoneesta ilmoille etelä- ja keskieurooppalaisia kansansävelmiä, katkelmia suosittujen oopperoiden alkusoitoista tai aarioista, marsseja ja muuta musiikkia, jota kuulijoilla ei ollut milloinkaan aiemmin tilaisuus kuulla. Yleisö on pääosin rahvasta, tavallista työtätekevää kansaa. Ehkä piikalikoille ja naimattomille naisille pääasia ei ollut suinkaan soitto, vaan posetiivarin myymät onnenlehdet. Ne ennustivat mikä oli kunkin osa elämässä ja etenkin lemmessä. Paperiliuska lupasi yleensä vaikeuksien voittamisen palkinnoksi rakastavan puolison ja pitkän iän.

Posetiivarin elämä oli yhtä kiertämistä, tavallisesti kevään koittamisesta talven tuloon. Vuodenkiertoa rytmittivät etenkin markkinat, joiden huvituksiin posetiivari, tavallisesti useampikin, ilman muuta kuului. Osa asettui asumaan johonkin maan kaupungeista ja kiersi kotikaupunkinsa pihoja ja lähiseutuja. Suuri osa kulki pitkin poikin Suomenmaata. Markkinoiden välillä matka taittui yleensä jalan kylästä kylään. Posetiivari kantoi soitinta tavallisimmin selässään, pihaan saapuessaan laski sen puisen jalan varaan ja päästi apinan olaltaan maahan. Jos mukana oli onnenlehtiä ojentava lintu, soittaja asetti häkin ja onnenlehtilaatikon posetiivin päälle. Mikäli ensimmäinen kappale sai väen paikalle ja kolikot heltiämään, soittaja veivasi koneestaan useammankin kappaleen. Lapset olivat aivan villeinä, jos mukana oli aasi vetämässä pikku rattaita. Kun ilta koitti, posetiivari valitsi talon, josta kannatti kysyä yösijaa. Yleensä se löytyikin muutamaa onnenlehteä tai soitettua kappaletta vastaan.

Posetiivarit kiersivät Suomea etelärannikolta Petsamoon

Kammesta kierrettävä, pillejä ohjaavalla piikikkäällä lieriöllä ja ilmapalkeilla varustettu kannettava mekaaninen soitin oli laitteena valmis 1600-1700-lukujen vaihteessa. Kun posetiivien valmistus teollistui ja niiden hinnat laskivat, kiertävät posetiivarit valtasivat 1800-luvun mittaan koko Euroopan. Suomessa posetiivareista on tietoja jo 1700-luvun lopulta, mutta varsinainen vyöry alkoi 1840-luvulla. Tänne saapuneet soittajat olivat enimmäkseen pohjoisen Italian vuoristoseudulta, kuten Parman ja Piacenzan alueilta. Suurperheiden nuorilla miehillä oli ajolähtö maailmalle, kun köyhtynyt ja takapajuinen seutu ei kyennyt elättämään kasvanutta väestöään. Tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida, mutta 1800-luvun ja 1900-luvun alun Suomessa ehti kiertää satamäärin italialaisposetiivareita. Lisänä oli jokunen saksalainen tai muu Keski-Euroopasta saapunut, venäläisiä, skandinaaveja, jopa Persian passilla kulkeneita.

Enimmillään ulkomaisia posetiivareita kulki Suomessa 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Sodan syttyessä Italia kuului vielä keskusvaltojen kolmiliittoon, jolloin italialaisten oli syytä poistua vihollismaasta eli Venäjän valtakunnasta. Ammattikunta suomalaistui maan itsenäistymisen jälkeen, kun tänne jäi kotimaahansa palanneiden italialaisten soittimia. Etenkin 1920-30-lukujen pula-aika pakotti joukon suomalaisia lähtemään yrittämään posetiivarin ammattia. Tosin kulta-aika tummine eksoottisine miehineen ja koreasti puettuine apinoineen oli jo ohi. Gramofonien ja muiden soitinten yleistyessä posetiivin viehätys hiipui. Musiikkia kuuli muutenkin. Kaupungit ryhtyivät rajoittamaan kerjäämiseltä vaikuttavaa katusoittoa, lupia sai lähinnä vain köyhyyden tai vammaisuuden vuoksi. Markkinaperinnekin hiipui kaupankäynnin merkityksen vähetessä ja markkinoiden muututtua lähinnä häiriöitä tuottaviksi huvitilaisuuksiksi. Viimeiset sitkeät kammenvääntäjät jaksoivat kiertää 1950-luvulle asti.

Satamäärin italialaisia ja jokunen kotimainenkin

Suomessa esiintyneiden posetiivareiden historiatutkimus on tähän asti löytänyt yli 400 nimeltä tunnettua ulko- ja kotimaista soittajaa. Lisäksi on vielä runsaasti lempinimeltä tunnettuja, joita ei ole tunnistettu. Sen sijaan edes lyhyesti elämäntarinaltaan tunnettujen määrä on varsin pieni. Vaikka jotkut posetiivinsoittajina aloittaneet menestyivätkin elämässään, pääosin posetiivarit elivät ja kuolivat köyhinä. Ammattiahan pidettiin lähes kerjäläisyytenä. Benito Mussolininkin sanotaan määränneen valtaan tultuaan italialaiset posetiivarit kotiin maan mainetta ja kunniaa pilaamasta. Näin heidän vaiheistaan ei juuri ole kirjoitettu. Joistakin on sentään kertynyt tarinoita ja muistikuvia. Alkaa olla viimeiset ajat saada Suomessa olevilta jälkeläisiltä jotakin talteen. Samalla kun posetiivi jatkaa uutta tulemistaan nostalgisena harrastuksena, on hyvä saada kerrotuksi varsinaisten ammattilaisten tarina.

Muistetuimpia Suomen vanhoista posetiivareista ovat olleet mm. Suomen viimeiseksi posetiivariksi usein kutsuttu, Helsingissä pitkään soittanut Giovanni Celaschi, jäätelöntekijäksi ryhtynyt Italian Jussi eli Giovanni Albertelli, häntäkin tunnetumpi jäätelöntekijä, tamperelainen Giuseppe Minetti, Mikkeliin kotiutunut Luigi Medici, Viipurin evakko Calisto Lodi, Iisalmeen mylläriksi päätynyt Alfredo Pironetti tai Kristiinankaupunkiin kaupan perustanut Antonio Guarnieri. Franchetti-suvussa oli useampikin posetiivari, Casali-suvusta heitä voi Suomesta laskea jopa kaksitoista. Vasta nyt tutkimus pystyi selvittämään kuka oli etenkin pohjoista Uuttamaata ja eteläistä Hämettä alueenaan pitänyt monien värikkäiden tarinoiden kohde, mutta kaikkkialla henkilöllisyydeltään tuntemattomaksi jäänyt ”Passar bra” eli ”Vallan hyvä”, Aleksanteri, Vaalmont, Jeeramont tai Vald Mond. Hän oli pitkään elänyt ja kiertänyt, Helsingissä kuollut Aleksanteri eli Alessandro Mirtelli.

Kuka muistaa vanhoja posetiivareita?

Maailmansotien välisen ajan soittajia olivat mm. italialaiset Antonio Groppi ja Turussa kuollut Everardo Travicelli sekä suomalaiset Juho Lamminniemi, Efraim Metsovaara, Kalle Holming, Johanna Leima, Johannes Lyytikäinen, Oskar Mäkinen, Eemeli Hartikainen, Anton Hartikka, Verner Helenius ja Antti Auvinen. Kauhajokelainen Oskari Luoma soitti 1920-30-luvuilla, Jaakko Somppi Vaasan seudulla 1920-luvulla. Joukon jatkona on tuntemattomia mutta muistettuja soittajia, kuten Marakatti-Jussi, Italian-Iivari, Musenski, Julius, Posetiivi-Kallu ja Ilo-Joosep. Suomen viimeisen posetiivarin titteliä on tarjottu Giovanni Celaschin lisäksi muillekin. Heitä olivat mm. mainittu Luigi Medici, Suomessa syntynyt toisen polven posetiivari Carlo Casale, Itä-Suomessa 1950-luvulla soittanut Aleksanteri Tuukkanen ja Tampereella vielä 1960-luvun alussa esiintynyt Otto Tamminen. Kuka mahtaa heistä jotakin tietää?

Vanhoista posetiivareista on jonkin verran muistitietoa 1970-luvulta. Silloin sekä Museovirasto omassa keräyksessään että mm. Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkisto tallensivat tarinoita. Suomen posetiivarit ry on 2000-luvun historiahankkeessaan käynyt läpi arkistoja, lehtitietoja ja posetiivareina tunnettujen henkilöiden tavoitettuja jälkeläisiä. Kuitenkin Suomessa on varmasti jäljellä vielä löytämättömiä posetiivarihistorian palasia. On viimeinen aika tavoittaa 1900-luvun muistitieto. Jos teillä on joitakin tietoja joko edellä nimeltä mainituista tai mainitsematta jääneistä, historiankirjoittajat ovat niistä kiitollisia, samoin tiedoista vanhoista tuholta säästyneistä posetiiveista. Halutessaan voi ottaa yhteyttä kirjoittajaan joko puhelimitse 040 5546 168 tai sähköpostilla markku.karvonen(at)pp4.inet.fi. Historian kokoaminen jatkuu vielä ainakin vuodet 2017-2018.

Markku Karvonen

Posetiivari ja posetiivarihistorian tutkija